Tiis­tai­tärp­pi: Kai­kes­ta huo­li­mat­ta toi­mit­ta­ja­kin on vain ihmi­nen

Alla on asia­tark­ka pät­kä todis­ta­maa­ni dia­lo­gia suo­ma­lai­sen, arvos­te­tun median pala­ve­ris­ta:
– Mik­si me teh­dään täl­lai­nen jut­tu?
– Syi­tä on kak­si. Ensin­nä­kin leh­teen jäi­si muu­ten rei­kä. Ja toi­sek­seen jon­kin täy­tyy pitää mai­nok­sia pai­koil­laan.

Vas­taus oli osu­vaa iro­ni­aa. Kun media tekee jut­tu­ja pape­ril­le, radioon tai tele­vi­sioon, lähes­kään kaik­kien jut­tu­jen aihe­va­lin­nat eivät tule mis­tään lait­tees­ta, joka on ana­ly­soi­nut, mis­tä ihmis­ten oli­si tär­keä tie­tää.

Tätä ei pidä käsit­tää vää­rin. Tot­ta kai toi­mi­tuk­sis­sa käy­te­tään pal­jon aikaa sii­hen, että poh­di­taan, mikä ihmi­siä kiin­nos­tai­si tai mis­tä hei­dän oli­si hyvä tie­tää. Sil­ti­kin useat pala­set useas­sa jutus­sa tai usein jopa koko­nai­set jutut perus­tu­vat enem­män tai vähem­män sat­tu­maan.

Mik­si tuon yri­tyk­sen toi­mi­tus­joh­ta­ja pää­si jut­tuun haas­ta­tel­ta­vak­si? Ehkä toi­mit­ta­ja oli näh­nyt yri­tyk­sen mai­nok­sen eili­sen saip­pua­sar­jan mai­nos­kat­kol­la, ja yri­tys tuli hänel­lä ensim­mäi­se­nä mie­leen. Ehkä uutis­pääl­lik­kö oli teh­nyt aihees­ta vuo­si sit­ten jut­tua, ja muis­ti, että kysei­nen toi­mi­tus­joh­ta­ja antoi hyvät ja nase­vat kom­men­tit. Kai­kes­ta huo­li­mat­ta toi­mit­ta­ja­kin on vain ihmi­nen.

Olen usein kuul­lut ihmi­sen valit­ta­van, että lää­kä­ri ei tie­dä hei­dän eri­koi­ses­ta sai­rau­des­taan yhtä pal­jon kuin hän itse. Hän joka on etsi­nyt aihees­ta kai­ken mah­dol­li­sen saa­ta­vil­la ole­van tie­don. Ei tie­ten­kään tie­dä. Oli­si­han se aivan koh­tuu­ton vaa­ti­mus, että lää­kä­rin pitäi­si ymmär­tää tuhan­sien sai­rauk­sien oirei­den ja hoi­to­muo­to­jen yksi­tyis­koh­dat.

Yhtä koh­tuu­ton­ta on olet­taa, että toi­mi­tuk­sis­sa ymmär­ret­täi­siin tar­kas­ti, kuka oli­si jos­sain eksak­tis­sa kysy­myk­ses­sä rele­van­tein haas­ta­tel­ta­va. Sii­nä on toi­mit­ta­jal­le jo rei­lus­ti teke­mis­tä, että yrit­tää ylei­sel­lä tasol­la ymmär­tää, mis­tä aiheis­sa on isos­sa kuvas­sa kyse.

Sik­si kynt­ti­lää ei kan­na­ta pitää vakan alla vaan toi­mi­tuk­sia kan­nat­taa lähes­tyä omil­la asioil­laan. Vaik­ka esi­mer­kik­si tie­do­te ei meni­si sel­lai­se­naan tai ollen­kaan läpi, se saat­taa jät­tää sen luke­neel­le toi­mit­ta­jal­le muis­ti­jäl­jen tie­dot­ta­van tahon ole­mas­sao­los­ta.

Tai jos sosi­aa­li­ses­sa medias­sa, esi­mer­kik­si Twit­te­ris­sä, pitää kes­kus­te­lua yllä omas­sa asias­saan, jää toden­nä­köi­ses­ti monen toi­mit­ta­jan mie­leen, mikä voi jos­kus poi­kia haas­tat­te­lun itsel­le tai omal­le yri­tyk­sel­le.

Pala­taan alkuun ja sii­hen jut­tuun, jon­ka pitää leik­ki­säs­ti pitää leh­des­sä mai­nok­sia pai­koil­laan. Jos jos­kus ihme­tyt­tää, mik­si joku on pääs­syt sano­maan medias­sa jotain asias­sa, jos­sa ei ole paras tie­to­läh­de, selit­tä­viä teki­jöi­tä on toden­nä­köi­ses­ti kak­si: sat­tu­ma ja kii­re. Vaik­ka sat­tu­man vai­ku­tus­ta ei voi nol­la­ta, omia mah­dol­li­suuk­sia pär­jä­tä “sat­tu­maa vas­taan” voi kui­ten­kin paran­taa tun­tu­vas­ti mää­rä­tie­toi­sel­la, ammat­ti­mai­sel­la ja tois­toon perus­tu­val­la vies­tin­näl­lä.

Vil­le Koi­vu­nie­mi, Junior Copyw­ri­ter