Tiistaitärppi: Anna itsellesi aikaa ja lupa ajatella
Ihmisen aivot toimivat tietotyön näkökulmasta hassusti. Kaikki tietävät tilanteen: joku asia, esimerkiksi ihmisen nimi, on kadonnut muistista. Kun sitä yrittää pinnistämällä pinnistää aivoistaan, se ei tule millään ulos. Myöhemmin sitä vähiten odottaessa kadonnut muistijälki pulpahtaa pinnalle. Samaan tapaan moni työelämässä tai muussa elämässä ratkaisua odottava pulma saa heurekansa tiskatessa, saunassa, juoksulenkillä tai vastaavassa tilanteessa.
Meidän aivot ovat sellaiset: niitä voi pakottaa tekemään asioita vain tietyissä rajoissa, ja toisaalta ne tekevät paljon asioita pyytämättä ja yllättäen kuin pääministerille saapuva faksi. Aivoja ei myöskään kiinnosta, vaikka niille sanoo kello 16.15, että klik, vaihdetaan työmoodista vapaalle. Sanonnan ”aivot narikkaan” voisi kieltää lailla, koska se on umpivalheellinen kielikuva. Ei niitä saa pois päältä!
Aivoja ei voi myöskään saada jatkuvasti toimimaan niiden suorituskyvyn ylärajoilla. Toki tilapäisiä spurtteja voi ottaa, mutta kukaan ei pysty jatkuvasti tekemään vaativaa ajatustyötä suorituskykynsä ylärajoilla neljääkymmentä tuntia viikossa, ainakaan jos työt on jaettu viiteen kahdeksan tunnin sisältävään kaistaleeseen. Jos luulee pystyvänsä, diagnooseja on monia: a) ihminen valehtelee itselleen, b) ihminen valehtelee muille, c) ihminen ei tiedä suorituskykynsä ylätasoa.
Voimme kiistellä maailman tappiin siitä, onko ajan mittaaminen työsuorituksista palkittaessa tietotyössä vuonna 2018 relevanttia. On tai ei, käytännössä se on edelleen monella tapaa mittari, joka on käytössä tavalla tai toisella. Siksi onkin olennaista, että yrittää tietotyöläisenä armahtaa itsensä tilanteissa, joissa huomaa, ettei pääse niille suorituskykynsä mounteveresteille.
Tietotyötä voi ajatella pitkänä jokena, jossa on melomassa. Välillä tulee rajuja koskia, joissa pitää meloa itsensä melkein uuvuksiin. Yhtä tärkeää on vaihtaa melontavaihde palauttavammalle vaihteelle kosken jälkeen, koska muutoin seuraavassa koskessa hukka perii.
Eikä yllä kuvattu asetelma tarkoita, että laiskottelu olisi tietotyössä toivottavaa. Ne aivojen kannalta vähemmän raskaat tunnit ovat tärkeitä myös, ilman niitä ei olisi tehokkaimpia tunteja. Sen sijaan se tarkoittaa sitä, että vaativia töitä ei kannata ottaa tai delegoida kenellekään sellaista määrää, että niiden tekeminen vaatisi jatkuvasti 40 supertehokasta työtuntia viikossa. Kenenkään aivot eivät sellaiseen taivu.
Asko Karjalainen, Katariina Alha ja Suvi Jutila tekivät noin 15 vuotta sitten Oulun yliopiston opettajien käyttöön opuksen nimeltä ”Anna aikaa ajatella”. Tuon reilusti alle sataan sivuun tiivistetyn opettajien oppikirjan tarkoitus on vääntää rautalangasta, millainen on sopiva kuorma tehtäviä missäkin tilanteessa suhteessa opintoviikkoihin.
On esimerkiksi täysin eri asia luetuttaa sama kirja opiskelijoilla oheislukemistona kuin luetuttaa kirja, josta aikoo pitää kirjatentin. Ensimmäisessä tapauksessa voi pitkälti arvioida keskimääräistä lukunopeutta mittarina, kun taas kirjantentin tapauksessa pitää huomioida aika, joka opiskelijalla menee lukemansa syvälliseen ymmärtämiseen, muistiinpanojen tekemiseen ja oppimansa viemiseen osaksi muistiaan.
Ei tekisi pahaa, jos joku tekisi oppaan (jos on tehnyt, saa ilmiantaa mielellään!) siitä, miten eri tehtävät kuormittavat ihmisiä keskimäärin tietotyössä. Joka tapauksessa hyvänä nyrkkisääntönä voidaan sanoa, ettei kannata potea huonoa omaatuntoa siitä, että antaa itselleen välillä aikaa sekä luvan vain ajatella.
Ville Koivuniemi, Junior Copywriter